Kiitos (kiitos, kiitos) Rimbe, olenkin odottanut että joku älyäisi haastaa minut kertomaan 7 asiaa itsestäni. Tässä siis tulee:

7 asiaa (joita kovin moni ei ehkä minusta tiennyt):

1. Itkeminen on minusta välillä ihanaa. Surulliselle leffalle tai kirjalle itkeminen on jotenkin rentouttavaa ja nautinnollista. Tietenkään en pidä oikeille asioille itkemisestä.

2. Vanhempani ovat toistaiseksi tärkeimmät ja rakkaimmat ihmiset elämässäni.

3. En usko jumalaan, mutta luen silloin tällöin iltarukouksen.

4. En usko horoskooppeihinkaan, mutta olen silti niin tyypillinen rapu, että ihan ihmetyttää.

5. Haluaisin käydä Mensan testissä, mutta en uskalla, sillä en halua todistetta siitä etten olekaan niin fiksu kuin kuvittelen olevani. =P

6. Kaiken maailman salaperäisyydet, selittämättömyydet ja mysteerit kiehtovat minua suunnattomasti. Olen myös toivottoman utelias.

7. Olen ikuinen romantikko. Odotan että ihan tässä piakkoin, ehkäpä jo huomenna, ritarini kiiltävässä haarniskassaan rymistelee paikalle, kaappaa minut uljaan ratsunsa selkään ja karautamme yhdessä auringonlaskuun eläen elämämme onnellisina loppuun asti.

Ja vielä loppukevennys: liimailin pienenä räkäpalleroita ovenpieliin.

Haastan kaikki jotka eivät ole tätä vielä tehneet (vaikka olen todennäköisesti viimeinen ihminen netissä, joka tämän tekee).

Hitsi, noita oli niin kiva keksiä, että olisin halunnut kertoa vielä toiset 7 asiaa. Täytyy toivoa, että pian blogimaailman valtaa jokin uusi samantyylinen meemi ja pääsen kertoilemaan lisää henkilökohtaisuuksia.

Kävin muuten viisumihaastattelussa ja se meni hyvin, viisumin hain tänään postista. Kastuin Helsingissä läpimäräksi matkalla lähetystöön, koska tyhmä ratikkakuski neuvoi minut jäämään ratikasta kaksi pysäkkiä liian myöhään ja jouduin hädissäni juoksemaan kaksi pysäkinväliä takaisinpäin kaatosateessa. Olin viisi minuuttia myöhässä ja kuvittelin jo miten minut julmasti käännytetään lähetystön portilta kotiin ja lähtöni viivästyy, mutta kukaan ei tuntunut edes huomanneen asiaa, joten selvisin säikähdyksellä. Joku minun jälkeeni paikalle tullut sitäpaitsi selitti portinvartijoille olevansa melkein tunnin myöhässä, eikä sekään haitannut. Ja niin kuin ne siellä lähetystön sivuilla vannottivat että paikalla pitää olla minuutilleen oikeaan aikaan, ei hetkeäkään aiemmin eikä myöhemmin. Pyh, turhaa pelottelua. Itse viisuminhakuprosessi koostui odottelusta, sormenjälkien otosta, odottelusta, papereiden luovuttamisesta, odottelusta ja vihdoin itse haastattelusta, jossa suomalainen nainen kysyi minulta englanniksi kaksi kysymystä ja totesi sen jälkeen hakemukseni hyväksytyksi ja viisumin myönnetyksi. Odotteluun meni melkein puolitoista tuntia, haastatteluun noin kaksi minuuttia. Sormenjälkien oton jälkeen mietin, että tästä lähtien kun jenkkilän rikoslabrat ja sensellaiset suorittavat rikospaikalta löydettyjen sormenjälkien tunnistuksen, vilahtaakohan minunkin sormenjälkeni siinä tietokoneen ruudulla jonkun sekunnin tuhannesosan verran...

Lähtö on reilun viikon päästä ja minua ei jännitä lainkaan. Luulen etten ole vielä ollenkaan sisäistänyt lähtöä ja sitten lentokentälle tai viimeistään lentokoneeseen astuessani koko asian todellisuus saavuttaa minut ja menen joko shokkiin, alan itkeä hysteerisesti tai jotain muuta yhtä kamalaa. Itse asiassa nyt tätä kirjoittaessani tunnen sen pienen tyhjyyden tunteen hiipivän sisääni. Se saattaa tosin johtua siitäkin, etten ole syönyt illalla mitään ja minulla on nälkä.

VOI PERSE! Kun syömisestä tuli puhetta, muistin että otin iltasella sohvalle viereeni muutaman After Eightin. Nyt kun olen istunut kolme tuntia niiden päällä, olen onnellinen ettei haarniskoitu ritarini saapunut ihan vielä, sillä en tahtoisi kenenkään todistavan seuraavaa nolostuttavaa tapahtumasarjaa: suklaan nuolemista nahkasohvasta ja valkoisista ruskeiksi muuntautuneiden housujen huolellista hävittämistä.